2011

Winter in Lahti
Talvipäivä Lahdessa.

Hyvää alkanutta vuotta! Tänä vuonna aion keskittyä bloggaamiseen viime vuotta (tässä blogissa vaivaiset 6 merkintää) tarmokkaammin. Nolottaa, kun mainostaa itseään bloggaajaksi ja opiskelee toimittajaksi, eikä saa aikaan tuon enempää blogimerkintöjä. Ja näin jälkeenpäin on harmi, että monet viime vuoden kiinnostavat asiat ovat jääneet käsittelemättä, tai jääneet vain delicious-linkeiksi.

Alkaneelle vuodelle asetankin tavoitteeksi kirjoittaa blogimerkinnän viikossa. Tuollaiseen melko verkkaiseen tahtiin luulisi pystyvänsä. Samaan tahtiin pyrin Ikkunapaikalla-blogissa. Uskon ja toivon, että tämän tavoitteen lausuminen näin julkisesti edistää siihen pääsyä häpeämisen uhalla. Ainakin kun ajattelen itseni työhaastattelussa sopertamassa, että vähän laiskasti olen blogia kirjoittanut, enkä päässyt edes siihen merkintä viikossa -tahtiin johon vuoden alussa lupasin pyrkiä.

Toisaalta tähän tahdin kiristämiseen on sekin syy, etten nykyisin kirjoita kovin paljoa, jos Facebook-keskusteluja, sähköposteja tai opiskeluun liittyviä tehtäviä ei lasketa. Kirjoittamiseen pätee kuitenkin sama vanha totuus kuin moneen muuhunkin asiaan, eli tekemällä oppii.

Aion tänä vuonna myös kokeilla uusia keinoja ansaita rahaa netistä testaamalla affiliate-markkinointia tässä blogissa. Vakilukijoita en kuitenkaan aio häiritä tilaa sitä ja tätä -päivityksillä, vaan laitan kaupalliset tiedotteet blogin staattisiksi sivuiksi. Kun tietää, millainen tunku viestintäalalle on, ei ole mielestäni pahitteeksi jos pystyy hankkimaan sivutulonlähteitä, jotka eivät ole sidoksissa omaan menestykseen työmarkkinoilla.

Advertisements

Journalistin ohjeet taipuvat huonosti keskustelupalstoille

HPIM13920. Soolenii Helsinkii Julkisen sanan neuvosto teki tänään mielenkiintoisia linjauksia lehtien verkkokeskustelujen moderoinnista. JSN antoi Hesarille kaksi langettavaa päätöstä asiattomista viesteistä, jotka olivat päässeet ennakkomoderoinnin läpi julki keskustelupalstalle. Viestit poistettiin nopeasti. Iltalehdelle langettava päätös tuli Haitin maanjäristystä käsitelleestä viestiketjusta, josta ei asiattomuuksia puuttunut.

JSN ei aiemmin ole tavannut paljoakaan puuttua lehtien keskustelupalstojen sisältöön. Niiden asema journalistisena aineistona on hankala: JSN katsoo ainakin selkeästi toimituksellisen aineiston yhteydessä olevien, ennakkomoderoitujen keskustelujen kuuluvan valvontansa piiriin. Lehtien sivuilla olevat blogit kommentteineen ja villit keskustelut ovat vaivalloisempia.

Kuuntelin aiemmin syksyllä kun Uuden Suomen Markku Huusko piti luentoa verkkolehdestä. Muistelen hänen maininneen, että Uuden Suomen blogeista JSN:n valvontaan kuuluvat ne, jotka toimitus nostaa joko verkkolehden puolelle tai puheenvuoro-palstan yläreunan poimintoihin. Muissa ei JSN:llä ole päätösvaltaa.

Tuohon asti tilannetta voisi pitää selvänä, mutta entä esimerkiksi toimituksellisella puolella olevan Jari Tervon blogi-kolumnin kommentit? Tervon “blogimerkinnät” ovat samoja kuin Yle Radio 1:ssä lähetetyt kolumnit, joten Tervon puheenvuorot ilmestynevät blogimerkinnöiksi ilman, että tämän tarvitsee edes US:n osoitetta selaimeensa kirjoittaa. Epäilen myös, että Jarilla on muutakin tekemistä kuin lukea esimerkiksi homoiltaa käsitelleeseen kolumniinsa tulleet 1912 kommenttia, journalistin ohjeet mielessään.

Arvelen JSN:n halunneen näpäyttää Iltalehteä siitä, ettei asiattomia viestejä ole poistettu edes sen jälkeen, kun JSN on ottanut lehteen yhteyttä kantelun takia. Viestiketjukin löytyy edelleen IL:n sivuilta. Iltalehti pääsee tällä hetkellä keskustelujensa kanssa muita lehtiä helpommalla: keskusteluketjuja linkitetään uutisiin ja ne keräävät sivuille kävijöitä, mutta lehti säästää kuluja kun se ei moderoi viestejä ennalta.

Kun yksi moderaattori lukee noin 180-250 viestiä tunnissa, vaatisi Iltalehden lähes 10 000 päivittäisen viestin moderointi ainakin 40-70 tunnin työpanoksen päivässä. Toisaalta luultavasti ennakkomoderointi jo itsessään karsisi varsin paljon asiattomia viestejä. Tai siirtäisi ne Suomi24:ään. Onko se sitten toisaalta jotenkin parempi vaihtoehto?

JSN:n perustelee Iltalehden keskustelujen kuulumista sen päätösvaltaan mm. sillä, että keskusteluihin on linkki verkkolehden ylävalikosta ja ne ovat toimituksen aloittamia. Toisaalta voi olla myös, että viestiketjuun on taannoin linkitetty etusivulta tai uutisista.

Tällä tulkinnalla vaikeuksia voisi silti odottaa muillekin palveluille, joita lehdet ovat haalineet osaksi sivustojaan kävijämäärien kasvattamiseksi. Esimerkiksi HS:n ylävalikon alta löytyy niin sanakirjaa keskusteluineen kuin opiskelupalveluakin, joista jälkimmäisen alla kuka tahansa voi aloittaa oman blogin. Minne tällaisissa aineistoissa vedetään raja journalistisesta sisällöstä JSN:n mielestä? Lukijat nyt oletettavasti kaikki ymmärtävät, ettei opiskelijan pitämä blogi kommentteineen voi olla osa HS:n journalistista aineistoa.

Henkilökohtaisesti päätökset ovat kiinnostavia, koska moderoin Aamulehden uutisten perässä olevia keskusteluja muutaman tunnin viikossa. Vaikka miten karsin asiattomat viestit, on asialliseenkaan keskusteluun aika vaikea sellaisenaan soveltaa journalistin ohjeita. Ei moderaattori voi esimerkiksi tarkistaa viestien faktojen oikeellisuutta, eikä sitä tietääkseni yleensä tarkisteta paperisten lehtien mielipidepalstoillakaan.

Ei ole mitenkään järkevää tai tarkoituksenmukaista ajatella, että uutisten kommentoijien pitäisi lukea journalisteille tarkoitetut ohjeet tai noudattaa niitä. Järkevämpää olisi, jos JSN laatisi lehdille yhtenäiset ohjeet esimerkiksi ennakkomoderoituja keskusteluja varten.

Kannattaa lukea myös Kari Haakanan ja Aamulehden Seppo Rothin blogimerkinnät aiheesta.

Paperilehden tekemisen sudenkuopat

Railroad tracks, Pasila, Helsinki Toimitan tällä viikolla tiedotusopin opiskelijoiden viikkolehteä Utainta. Olen aiemminkin kirjoittanut joitain lehtijuttuja, mutta tässä parin päivän aikana on ainakin saanut kunnolla tutustua niihin ongelmiin, mitä varsinkin paperisen lehden tekemisessä tulee vastaan.

Pahin hankaluus toimittajalle näyttää olevan se, etteivät jutun kannalta oleelliset ihmiset vastaa puhelimeen. Muistelen Tuomon joskus manailleen samaa asiaa. Vaikka on kirjoittanut pari sivullista kysymyksiä, eivät ne paljoa lämmitä kun niitä ei pääse edes esittämään. Tässä vaiheessa ei auta kuin vaihtaa lähestymistapa toiseen. Toki tässäkin on puolensa:  jutun valmistuttua ehkä huomaakin, että alkuperäinen näkökulma ei ollutkaan se paras.

Toinen vaikeus on se, että usein joutuu olevaan epämiellyttävän hankala ihminen. Kun paperinen lehti pitää tietyllä hetkellä saada valmiiksi, on haastattelujen tekemisen ja kuvien ottamisen aikataulut pakko sulloa jotenkin niin, että kaikki tulee tehtyä tiettyyn ajankohtaan mennessä. Kun itse on tottunut ajattelemaan asiat nettinäkökulmasta siten, että riittää kun juttu saadaan julki sopivana ajankohtana, nyt juttu pitäisi saada kasattua jo huomattavasti ennen varsinaista julkaisuaikaa eikä joustovaraa ole, varsinkaan tällaisessa vuoroviikoin tehtävässä julkaisussa.

Paperilehden ongelma on myös tilanpuute. Tosin tälläkin ongelmalla on puolensa: kun juttua on pakko lyhentää puoleen, keskittyy silloin usein olennaisempiin asioihin. Se on kuitenkin nettiin verrattuna ongelma, että olennaisuus määräytyy teknisen tilaseikan perusteella eikä asian olennaisuuden kautta. Netissä on epäilemättä suuri kiusaus työntää julki koko juttunsa, ettei vaivalla kirjoitettua tekstiä menisi hukkaan.

Sen olen oppinut, että aina kannattaisi varautua ongelmiin ja tehdä varasuunnitelmia jo ennakkoon. Kannattaa jakaa yhteystietojaan auliisti ja ottaa yhteyttä samasta aiheesta muihinkin kuin yhteen tahoon, varsinkin jos sellaisia tietää.

Tällaiset yksityiskohdat varmaan kuulostavat pitkään toimittajan töitä tehneestä itsestäänselvyyksiltä. Olen syksyn aikana yrittänyt oppia katsomaan itsestäänselvyyksiä uudella tavalla, lähinnä siksi, että monet omasta mielestäni tavalliset asiat ovat osoittautuneet muille uusiksi ja vieraiksi. Varsinkin nettiasiat.

Hesarin taloustoimittajan tahti: 12 juttua päivässä

Kaksikerroksisia makuuvaunuja HelsingissäKlikkailin maanantaina aamupäivällä selaimen välilehtiin auki muutaman HS:n uutisen, kuten usein tapana on. HS:n talousosaston jutuista useampi näytti olevan toimittaja Jarmo Aaltosen kirjoittamia, missä sinänsä ei ole mitään kummallista, Aaltonen kun Hesarin taloustoimittaja kirjoittaa lehteen sangen tiuhaan muutenkin.

Iltapäivällä klikkailin taas auki Hesarin uutisia, ja talousuutisissa oli silloinkin usein Aaltosen nimi. Mielenkiinnosta klikkailin auki kaikki maanantaina julkaistut HS.fi:n talousosaston jutut, ja niistä 12, eli lähes kaikki, oli Aaltosen kirjoittamia. Näiden lisäksi tiistaina HS:n taloussivuilla oli vielä kolme Aaltosen kirjoittamaa juttua, jotka tosin olivat käytännössä  samoja kuin eilen netissä olleet jutut.

Toimittaja ahkeroi maanantaina niin jalkapallon lapsityövoiman, VR:n makuuvaunutilauksen, ravintoloiden alv-alennuksen, Googlen ja Applen houkuttelevuuden työnantajina kuin Pekkarisen ja Wahlroosin ajatustenkin parissa. Myös pikavipit, kalastus, sähköinen kauppa, Keskuskauppakamarin verotusajatukset ja Millennium-palkinto ovat kelvanneet uutisiksi.

Vauhdista huolimatta jutut ovat ihan asiallisia ja kiinnostavia. Suuri osa perustunee tiedotteisiin, mutta niihin merkittävä osa uutisista perustuu muutenkin. Oikeastaan ainoa ero tavanomaiseen taitaa olla se, etteivät toimittajat yleensä laita nimeä tiedotteiden pohjalta muokattuihin uutisiin, vaikka nimen laittaminen jokaiseen uutiseen voisi olla lukijoiden kannalta ihan hyvä ajatus.

Jos päivässä julkaisee 12 juttua, ei niihin luonnollisesti ehdi käyttää kovin paljoa aikaa, minkä voi päätellä juttujen julkaisuajoistakin. Aina tämäkään ei ole mitenkään huono asia: aiheensa tunteva toimittaja osaa aika nopeasti päätellä tiedotteesta, onko se merkittävä ja millaista uutisarvoa sillä on.

Journalismin avoimuuden kannalta voisi toisaalta olla kiinnostavaa, jos jokaisesta jutusta näkyisi aika, jonka toimittaja on käyttänyt jutun tekemiseen tai käsittelyyn. Jutun lähteenkin voisi ilmoittaa lukijoille.

Roskapostia Facebook-sovelluksilta

Facebookissa on tunnetusti koko joukko hauskoja ohjelmia niin maatalouden harjoittamista kuin pokerin pelaamistakin varten. Yleensä niistä ei ole harmia kuin ajankäytölle tai kavereille, jotka eivät kaikki välttämättä ole kiinnostuneita virtuaalisesta lammasfarmistasi.

Osa Facebookin sovelluksista voi kuitenkin lähettää roskapostia. Tämä vaara on ainakin siinä tapauksessa, jos sovellus kysyy erikseen sähköpostiosoitetta. Yleensä sovellukset eivät sähköpostia kysy, koska sille ei ole mitään tarvettakaan. Luulisin myös, ettei Facebook anna sähköpostiosoitteita helposti ulospäin ilman käyttäjän lupaa.

Ei-toivottuja mainoksia sähköpostiinsa voi odottaa ainakin, jos käyttää esimerkiksi jotakin seuraavista sovelluksista: Syntymäpäiväkalenteri, seksi tilasto, Tämä oli mielessäni (lupaa kertoa, mikä oli ensimmäinen statuspäivityksesi, muttei kuitenkaan toimi kunnolla), Kuinka ainutlaatuinen olet ja Mikä on terroristinimesi.

Kun johonkin noista sovelluksista menee, kysyy sovellus aluksi lupaa tietojen hakemiseen. Sivun alalaidassa mainitaan pienellä, että “Käyttämällä sovellusta Syntymäpäiväkalenteri, hyväksyt sovelluksen Syntymäpäiväkalenteri palvelun käyttöehdot. Käyttöehdoissa puolestaan kerrotaan muun muassa, että käyttämällä tätä sovellusta annat Faceliftille oikeuden käyttää tietojasi, kuten nimeäsi, puhelinnumeroasi, ikääsi, työtitteliäsi ja sähköpostiosoitettasi, jotta sinua voidaan lähestyä esimerkiksi sähköpostiviesteillä, kirjeillä tai tekstiviesteillä. Näissä viesteissä voi edelleen olla uutisia, tuotetietoja ja tarjouksia Faceliftiltä tai sen mainostajilta.

Viestejä voivat lähettää Pointshop.fi ja esimerkiksi seuraavat tahot: Euro Ads, kuluttajajuhla.fi (jännästi muuten muistuttaa Kulutusjuhlaa), Kilpailuhenki.com, Lehdenkantaja.com, Osallistujavoita.com ja Saastoliekki.com.

Luvan sähköpostimarkkinointiin tulee antaneeksi helposti huomaamattaan: käyttöehdot ovat pienellä ja harva jaksaa lukea niitä. Itse olen välttynyt tilaamasta tätä ei-toivottua markkinointia, mutta luultavasti näissä saapuvissa sähköpostiviesteissäkin on mahdollisuus peruuttaa viestien tilaus. Toisaalta lähettäviä tahoja on niin monta, että peruuta tilaus -linkkejä saattaa joutua klikkailemaan melkoisesti.

Journalismi ja sisällön valtava ylitarjonta

Savonlinna
Savonlinnaa.

Kuuntelin päivällä  YLE Uutisten päätoimittajan Atte Jääskeläisen luentoa tiedotusopin laitoksella. Jääskeläinen oli kutsuttu puhumaan otsikolla “YLE ja journalismi: Mitä jää jäljelle kun mediasota on ohi?” Toisin sanoen: millaiseksi muodostuu YLEn journalistinen tehtävä sen jälkeen, kun nykyisestä YLEn roolista kiistelystä on päästy ohi. Kirjoitin luennolta muistiinpanot Qaikuun.

Yksi YLE-kiistelyyn liittyvä asia onkin jäänyt aiemmin itseltäni näkemättä: YLEn kanssa ovat vastakkain nimenomaan sanomalehdet. Kaupallisen television puolella ei ole YLE-keskusteluun paljoakaan osallistuttu. Jääskeläisen mukaan YLE ja kaupalliset tv-kanavat solmivat jonkinlaisen rauhan viime vuosikymmenen alussa, eikä omista tonteista sen jälkeen ole tarvinnut suuremmin riidellä.

Jääskeläinen ei ennustanut kaupallisesti rahoitetulle journalismille kovinkaan ruusuista tulevaisuutta. Mainostaja kun tavoittaa haluamansa yleisön entistä useammin myös ilman journalismia. Verkkomainonnasta puolestaan valtaosa on sellaista, jossa raha menee muualle kuin journalistisille palveluille. Hakusanamainonta vie verkkomainonnan markkinasta 20-30 prosenttia, noin 20 % menee erilaisille luokiteltujen ilmoitusten palveluille, kuten Sanoman Oikotielle tai Alman Etuovelle, joilla tuskin journalismia rahoitetaan vaikka ne mediayhtiöiden osia ovatkin. Muun verkkomainonnan jälkeen journalistisille julkaisuille jää vain 20-30 prosenttia.

Jääskeläinen nosti esille sisällön määrän valtavan kasvun viime vuosina. Niukkuudesta on siirrytty aivan valtavaan yltäkylläisyyteen. Vilkaisin tätä varten Ampparit.comin uutisotsikoita, ja niitä on viimeisen 24 tunnin ajalta noin 1600 kappaletta. Uutta, suomenkielistä journalistista aineistoa julkaistaan siis vähintään joka toinen minuutti, kellon ympäri, ja tässä on vasta netissä oleva tarjonta. Jos haluaa lukea päivän kaikki uutiset, siihen menee todella koko päivä.

Sisällön määrän valtava kasvu ei ole journalismin yksinoikeus, vaan sama on tapahtunut myös mm. blogeissa. Kun vajaat viisi vuotta sitten aloin tutustua blogeihin, ehti illan aikana luultavasti lukea kaikki saman päivän suomenkieliset blogimerkinnät, joita Blogilistalle oli ilmestynyt. Nyt yhden illan aikana tuskin ehtisi lukea edes kaikkia suomenkielisten muotiblogien merkintöjä samalta päivältä. Saman voin todeta itsekin: harvassa ovat viimeisen vuoden aikana olleet ne päivät, jolloin Google Readerissani olisi ollut alle 1000 lukematonta otsikkoa.

Sisällön määrässä perinteinen media käy muuten terhakkaa viivytystaistelua. Kun julkaistaan omassa verkkopalvelussa entistä enemmän juttuja ja vältetään ulospäin linkittämistä, saadaan lukija pysymään omilla sivuilla kauemmin. Valtavasta juttujen määrästä löytyy useimmille jotain kiinnostavaa, ja näin lukija ei ehkä ehdi eikä jaksa perehtyä saman aiheen tarjontaan vaikka sosiaalisen median puolella.

Luennon perusteella voisi joku sanoa, että eipä kovin hyvältä näytä journalismin tulevaisuus. Mainostulot vähenevät, yleisö kaikkoaa kun tarjontaa on aina vain enemmän. Toisaalta Jääskeläisenkin mukaan tulevaisuudessakin ainutlaatuinen sisältö vetoaa ja löytää yleisönsä. Tulevaisuudessa media-alalla selviävät ne, jotka pystyvät kasvamaan omalla alueellaan johtavaan asemaan.

Minusta tämä ei näytä kovinkaan pahalta, ehkä jopa päinvastoin. Netissä kaivataan edelleen ja entistäkin enemmän ihmisiä seulomaan olennaista ja tuottamaan spesiaalia tietoa. Netin osuus ajankäytöstä ja verkkomainonnasta kasvaa, ja uusia mahdollisuuksia syntyy. Tiedotusopin opiskelusta on ehkä, harmillista kyllä, sanottava, että se opettaa enemmän elämään vanhassa maailmassa. Eli siinä, jossa toimittajan tehtävänä on kirjoittaa joka päivä joku uutishenkinen, kiva juttu sanomalehteen. Ja toki täytyy osata myös editoida jutusta nettin sopiva versio.

Miksi toimitusten blogit ovat usein tylsiä?

Näiden kalojen tarkoitus on kertoa suomalaisesta luonnosta Rantasalmen Järviluontokeskuksen kävijöille. Kuva kesältä 2005.
Näiden kalojen tarkoitus on kertoa suomalaisesta luonnosta Rantasalmen Järviluontokeskuksen kävijöille. Kuva kesältä 2005.

Tiedotusopin opinnoissani alkoi tänään tekstihuollon kurssi, jossa nimensä mukaisesti yritetään kehittyä paremmiksi kirjoittajiksi, huolletaan tekstejä ja niin edelleen. Kurssin alkukeskusteluissa tajusin, miksi toimittajien kirjoittamat toimitusten blogit ovat usein aika tylsiä, vaikkei keskustelussa blogeista puhuttukaan.

En halua osoitella esimerkkejä, mutta useamman paperilehden nettisivuilta löytyy blogi, jossa toimitus tai yksittäinen toimittaja kirjoittaa milloin mistäkin, hassuista sattumuksista tai toimituksen arjesta. En taida itse tilata yhtäkään tällaista blogia, vaikka muuten media-alan blogeja seuraankin. Usein ne eivät ole olleet kovinkaan kiinnostavia, vaikka kirjoittajina on pitkän linjan ammattitoimittajia, jotka muuten ovat hyviä kirjoittajia.

Kurssin keskustelussa mainittiin, että toimittaja on tekstintuottamisen ammattilainen, joka kirjoittaa tiettyyn tarpeeseen.Verkossa kirjoittamisen tarkoitus on toisinaan hämärän peitossa, minkä vuoksi lopputulos ei ole hyvä. Hyväkin kirjoittaja tarvitsee ohjausta siihen, kenelle kirjoitetaan, mistä, miten ja miksi.

Painettujen lehtien konsepti ja tarkoitus on vuosikymmenten aikana ehtinyt muovautua, ja kirjoittajalle on selvää, miksi ja mistä lehteen kirjoitetaan. Jos toimitus käynnistää blogin ajatuksella “kaikilla muillakin on blogi, kirjoitetaan mekin jotain tuonne meidän nettisivuille jonkinlaista blogia”, ei ennuste ole kovin hyvä. Pitäisi miettiä tarkemmin kenelle kirjoitetaan, mistä ja miksi. Aika harvoin paperilehden konseptinakaan on “joku kirjoittaa sinne joskus jostain kivasta ja kiinnostavasta”.

Tässä on hassu ristiriita harrastusmielessä bloggaavien ja blogia pitävän ammattikirjoittajan välillä. Huvikseen bloggaava tietää aiheestaan, tietää mitä ja miksi kirjoittaa (ainakin yleensä), ja yleisökin on usein tiedossa. Tekstin tekninen miellyttävyys taas vaihtelee runsaammin. Ammattikirjoittaja tietää tekstin tuottamisesta paljon ja kirjoittaa tarvittaessa nopeasti pätevää tekstiä, mutta jos aihe, yleisö ja kirjoittamisen tarkoitus ovat hukassa, ei lopputulos välttämättäole hyvä. Joskin poikkeuksia tietysti löytyy molempiin suuntiin.

Last.fm ja ilmaisten kappaleiden määrä

Kirjoitin aikanaan Last.fm:n radiokanavien muuttumisesta maksulliseksi. Sen se onkin tehnyt, enää Suomessa ei Last.fm:n kautta kuulu kuin rajattu määrä kappaleita. Tuo kappalemäärä jäi kuitenkin selvittämättä: pohdittiin, että se olisi 30 kuukaudessa jollakin laskentatavalla.

Nyt kun olen Last.fm:n radiosta kappaleita aina välillä syksyn aikana kuunnellut, näyttäisi siltä, että kappaleiden määrä ei missään vaiheessa ole kasvanut. Eli Last.fm tarjoaa jatkossa esimerkiksi suomalaisille käyttäjilleen radionsa kautta kuultavaksi 30 biisiä, eikä enempää. Yksi kappale tietääkseni lasketaan vain, jos sen kuuntelee ihan loppuun asti, joten hieman lisää kuunneltavaa saa jos painaa skippiä ennen biisin loppumista.

Toisaalta kovin moni tuskin enää Last.fm:n kanavia kaipaakaan kun on Spotify. Joskaan sen kautta ei voi samalla tavoin kätevästi kuunnella itselle suositeltua musiikkia tai kavereiden radiokanavia. Muutenkaan kanavavalikoima Spotifyssa ei ole yhtä hyvä, eikä se esimerkiksi suosittele yhtä hyvin uutta musiikkia kuin Last.fm, mutta helpostihan tuon tarjoamat kappalesuositukset hakee myös Spotifysta.

Spotifyn tulevaisuus tosin on hieman huolettanut välillä: palvelu maksaa melko surkeasti musiikin tekijöille. Se ei ole tokin mikään yllätys, kun suurin osa tuloista on mainoksista joita ei kovin paljoa vielä ole. Lisäksi netti on pullollaan kaikenlaisia konsteja, joilla voi hankkia ilmaisen Spotify-tilin itselleen, joten ilmaiskäyttäjiä tulee jatkuvasti lisää. Jos mainokset ja maksavat käyttäjät eivät kata uusista ja ilmaiskäyttäjistä tulevia kuluja, on Spotifyn tulevaisuus aika hankala. Ehkä pian Roberta tai Jonathan from Spotify kertoo, että jos haluat jatkossa kuunnella muutakin kuin pelkkiä mainoksia, saat luvan hankkia maksullisen Spotify Premiumin.

Kaikki levy-yhtiöt eivät ole Spotifysta innostuneet, esimerkiksi Disco Ensemblen levy-yhtiö Fullsteamin yhtyeiltä ei palvelusta löydy musiikkia. DE keikkaili Tavastialla syksyllä 2007.Disco Ensemble, Tavastia

Iltalehti sulkee Oma-palvelunsa, tilalle Nurkka.fi

Iltalehti Oma.fiIltalehti lakkauttaa syyskuun alusta alkaen Oma.fi-palvelunsa. Iltalehden nettisivujen alla olleeseen yhteisöpalveluun on voinut ladata vaikka lomakuviaan tai kirjoitella blogimerkintöjä.

Suosio ei ilmeisesti ole ollut suuren suurta, parissa vuodessa palveluun on Oman tilastojen mukaan kertynyt 6046 artikkelia ja 1593 luomusta, mitä ne sitten ikinä tarkoittavatkaan. Videoita on tilastojen mukaan 19 ja kuvagallerioita 328 kappaletta.

Iltalehti lähestyi palvelunsa tiimoilta aikanaan myös joitakin blogikirjoittajia, mistä Mari Koo kirjoitti Jaikussa syksyllä 2007. Tuolloin luvattiin osa sivuston mainostuloista ja arveltiin, että vuonna 2010 Omassa bloggaaja olisi voinut tienata mainoksilla 5000-15000 euroa vuodessa.

Nyt viimeistään voi jälkiviisastella, että Oman sivuilla mainosrahojen perässä siirtyjä olisi luultavasti saanut pettyä. Tietysti olisi voinut olla periaatteessa mahdollista, että palveluun siirtyneelle pätevälle kirjoittajalle olisi löytynyt Iltalehden verkkoversiosta jotain muuta kirjoiteltavaa josta olisi rahaakin voinut saada.

Tai ehkä Iltalehti olisi tarjonnut bloggaajille mahdollisuutta moderoida lehden keskustelupalstaa, jonne IL haki vapaaehtoisia valvojia alkukesästä. Palkaksi törkyviestien poistamisesta olisi saanut Iltalehden digilehden lukuoikeuden ja joskus leffalippuja.

Oman Iltalehti korvaa Nurkka.fi:llä, joka ulkoasultaan on kopio saman konsernin omistamasta Vuodatus.net-bloggauspalvelusta. Käyttäjiksi haviteltanee pelkkien blogikirjoittajien lisäksi erilaisia yhteisöjä. Nurkassa käyttäjä voi blogin ohella perustaa keskustelupalstan ja kuvagallerioita sekä käyttää pikaviestipalstaa.

Kun nyt Iltalehdestä muutenkin riittää jauhettavaa todettakoon vielä, että Iltalehden toimituksessa työskentelee nähtävästi vain pyhimyksiä, jotka ovat täysin kaikenlaisten vaikutuspyrkimysten ulkopuolella eivätkä ainakaan ikinä edistä henkilökohtaisia asioita työssään.

Tämän voi päätellä Aarno Laitisen kolumnista jossa hän kirjoittaa: “Kunnallisten päättäjien ja yritysten pitäisi hyvissä ajoin ottaa selville, ettei alueilla, jonne ne aikovat rakentaa uuden talon, purkaa vanhan, louhia luolia, pystyttää sataman tai kaivoksen, asuttaa kehitysvammaisia tai laitapuolen kulkijoita, asu yhtään Yleisradion, Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien, Aamulehden tai jonkin muun tärkeän median toimittajaa.”

Näiden medioiden toimittajat ovat ilmeisestikin kehdanneet kyseenalaistaa erilaisia hankkeita. Iltalehdestä Laitinen ei kuitenkaan löydä mitään moitittavaa, mistä voikin päätellä, ettei lehti koskaan kyseenalaista mitään uusia hankkeita. Tai sitten Iltalehden toimittajat ovat pyhimyksiä joiden työssä henkilökohtaiset asiat eivät näy. Tai tietysti voi olla myös, ettei Laitinen laske Iltalehteä tärkeäksi mediaksi.